Mun outo joskus vallannut on mielle,
et miehet sodast´ palaamattomat,
ei kaatuneetkaan maalle hurmeiselle,
vaan valkokurjiks´ silloin muuttuivat.
Ain niiltä ajoilt´ tuonen kurjet lentää
ja ankeasti meille ääntelee,
siksi niin kaiho syömeen usein entää,
silmä, kun taivahalle tähyilee.
Taas ajat toiset uupuneena soutaa,
tuo kurki yllä illan hämärän,
sen ehkä määrä on mun poies noutaa
ja liittää Suomen parveen valkeaan.
Niin koittaa päivä kurkiauraltain
sain kutsun siniusvaan uinuvaan,
ja lailla linnun taivaankaaren alta
uikutan teille sines noille maan.
71. Juha Suominen еще тексты
Оценка текста
Статистика страницы на pesni.guru ▼
Просмотров сегодня: 1