Vaka vanha Väinämöinen arvelevi aivossansa: "Nytpä soitanto sopisi, ilon teentä kelpoaisi näillä uusilla oloilla, kaunihilla kartanoilla! Vaan on kantele kaonnut, iloni iäti mennyt kalaisehen kartanohon, lohisehen louhikkohon, meren hauan haltijoille, Vellamon ikiväelle. Eikä tuota tuonekana, Ahto antane takaisin.
"Oi on seppo Ilmarinen! Taoit ennen, taoit eilen, taopa tänäki päänä! Tao rautainen harava, haravahan piit tiheät, piit tiheät, varsi pitkä, jolla lainehet haroan, laposille aallot lasken, meren ruoikot ru'olle, rannat kaikki karhikoille, soitto jälle saa'akseni, kantelo tavatakseni kalaisesta kaartehesta, lohisesta louhikosta!"