Oli aika viidennen kuninkaan maassa peikkojen. Se oli aika vaaran ja pimeyden, aika valtikan pahuuden. Tuon valtikan mustan ja rautaisen takoi seppä kääpiöiden. Hän oli vankina suurpeikkojen, hän oli vankina pahuuden.
Piti valtikasta syntyä vallan väline kuninkaalle peikkojen, mutta viha takojan muotoili siitä pimeyden ikuisen.
Joutui valtikka käsiin Dragulonin, tuon kuninkaan lohikäärmeiden. Hän sillä vallan sai yli kansojen, yli merten ja maiden kaikkien. Ja tuota valtaa pimeys johdatti ja tuota valtaa Dragulon käytti.
Vähitellen taipui ruhtinaat, vähitellen kaikki kuninkaat. Vähitellen orjina pahuuden oli kansat ja valtiaat.
Pian tajusi Dragulon mahtava tuon viekkaan juonen pahuuden. Mutta oliko jo liian myöhäistä, joko vallan oli saanut se ikuisen? Ikuisen!
Kaikki kansatkin valtaansa alistaen pahuus näivetti kansoja vähitellen. Niin sai Dragulon kohtalon samaisen, jota oli jakanut nauraen.
Oli aika tullut rakkauden, oli aika tullut ystävyyden, välille kääpiöiden ja haltioiden, välille ikuisten vihollisten.
Niin taottiin symboli rakkauden, uusi valtikka väriltään kultainen. Sen päähän rubiini punainen, jalokivi hyvyyden ja rakkauden.
Oli tullut aika haltiain, oli aika pahuus kaataa. Oli aika rakkauden valtikan musta valtikka hautaan saattaa.