Vanhan lammen luo saavun ja käyn alas rantaan. Tuttu maisema kauas taas mietteeni kantaa; Muistan kesän ja lämpöisen veen, vastarannankin kallioineen – Vaikka kieltäydyin; sydämein luvan taas antaa.
Hieman arkaillen käyn kuin suljettuun puistoon; vaaran tuntien, suostun kiellettyyn muistoon.
Ei kaipausta voi ylpeillä hymyillä poistaa. Se uinuu hetken ja sitten taas äänensä toistaa. Suru lähde ei nauraen pois, ajan kanssakaan vaikka niin sois; se työnsä vaatii; ja ehkä taas aurinko loistaa.
Hieman arkaillen...
Vuodet vierii ja sittenkin pää yhä taipuu. Oon kuin orjaksi jäänyt tän polttavan kaipuun. Enää luoksesi haaveile en, elän silti kuin riippuvainen; takerruin meidän menneitten päivien kaikuun.