Aurinko kun päätti retken, Siskoistaan jäi jälkeen hetken Päivänsäde viimeinen. Hämärä jo mailleen hiipi; Päivänsäde, kultasiipi Aikoi juuri lentää eestä sen, Kun menninkäisen pienen näki vastaan tulevan; Se juuri oli noussut luolastaan. Kas, menninkäinen ennen päivän laskua ei voi Milloinkaan elää päällä maan
Katselivat toisiansa - Menninkäinen rinnassansa Tunsi kummaa leiskuntaa. Sanoi: "Poltat silmiäni, Mutten ole eläissäni Nähnyt mitään yhtä ihanaa! Ei haittaa, vaikka loisteesi mun sokeaksi saa - On pimeässä helppo vaeltaa. Jää luokseni, niin kotiluolaan näytän sulle tien - ja sinut armaakseni vien!"
Säde vastas: "Peikko kulta, Pimeys vie hengen multa, Enkä toivo kuolemaa. Pois mun täytyy heti mennä; Ellen kohta valoon lennä, Niin en hetkeäkään elää saa!" Niin lähti kaunis päivänsäde, mutta vieläkin, Kun menninkäinen yksin tallustaa, Hän miettii, miksi toinen täällä valon lapsi on Ja toinen yötä rakastaa.