Vaka vanha Väinämöinen elelevi aikojansa Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla. Laulelevi virsiänsä, laulelevi, taitelevi. Lauloi päivät pääksytysten, yhytysten yöt saneli Muinaisia muisteloita, noita syntyjä syviä, joit' ei laula kaikki lapset, ymmärrä yhet urohot Tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla. Kauas kuuluvi sanoma, ulos viestit vierähtävät
Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla.
Siitä suuttui Väinämöinen, siitä suuttui ja häpesi. Itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan:
Ei oo laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, Ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset Eikä pojat puoletkana, kolmannetkana kosijat Tällä inhalla iällä, katovalla kannikalla.